Sain Sinuhe egyptiläisen luettua seitsemän tuntia ennen loman loppumista! Äitini nosti hattua urakalle, sillä häneltä itseltään se jäi kesken yli kaksikymmentä vuotta sitten.

Itse kirjana Sinuhe egyptiläinen oli piiiiiitkä. Se oikeastaan oli ainut vika. Jos kuvailisin Sinuhea pelkillä yksittäisillä sanoilla, ne olisivat mielenkiintoinen, yksityiskohtainen ja julmetun pitkä ( tuossa nyt oli kylläkin kaksi sanaa ; D). Vielä en tiedä, jos joskus hamassa tulevassa luen opuksen uudestaan, kun olen tarpeeksi dementoitunut.

Tänään markkinoilla käväistessäni poikkesi paikalliseen divariin. Mikä aarreaitta! Ilmiselvästi joku vanha mummo/pappa oli kuollut ja lapset olivat pukanneet tämän kirjat divariin. Päättelin sen kirjojen selkämyksistä, samanlaisia kun olivat. Oli Tolstoita, Dostojevskia, Austenia, Brontëa, Dickenssiä, Hugoa, Galsworthyä... Olin hypätä kattoon, kun huomasin hyllyssä Victor Hugon Kurjat. Lisäksi löysin samalta kirjailijalta  Pariisin Notre-Damen. Olen palanut halusta lukea  Kurjat siitä lähtien, kun näin siitä tehdyn elokuvan.

Mietiskelin tässä vähän aikaa sitten, mitä minun kirjoilleni tapahtuu sitten, kun vedän kupin nuri. Jos minulla on lapsia(toivottavasti!), siinä olisi kolme vaihtoehtoa:

1. He eivät ole lukuihmisiä ja pukkaavat kaikki vuosien saatossa keräämäni kirjat divariin tai myyvät missä lie kirppareilla tai netissä.
2. He pitävät kirjoista ne, joita lukevat ja loput joutavat sinne, mistä kerroin kohdassa yksi.
3. He pitävät kaikki kirjat eivätkä myy mitään niistä. 

Itse haluaisin, että kirjoja luettaisiin. Aivan sama kuka, kunhan ne tuottaisivat iloa lukijalleen. Niin minä ajattelen. Mieluummin antaisin lasteni myydä kirjat pois kuolemani jälkeen, kuin että ne pölyttyisivät vuosia hyllyissä, jossa kukaan ei anna niille huomiota eli lue niitä. Jos he eivät saisi niistä iloa, joku toinen saa varmasti.